Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot

Muutaman tunnin kuluttua tulee kolme kuukautta äitinä täytteen, joten ajattelin vähän jakaa ajatuksia tästä ajasta ja ajasta ennen tätä.

Kun nyt ajattelen aikaa noin kaksi vuotta takaperin, tuntuu se äärettömän kaukaiselta. Tuntuu kaukaiselta niin ajan kulun kuin ajatuksienikin puolesta. Vielä keväällä 2012 olin siinä vaiheessa 33 vuotta vakaasti vannonut, että äitiä minusta ei tule ja sen olin tehnyt selväksi myös Kaitsulle, kun kimppaan alettiin. Kuitenkin mieheni kanssa hetken kotia leikittyä, kesän ja syksyn 2012 aikana aloin jo ajatella hieman toisin. Ennen olin ajatellut kuin Pirjo Heikkilä kerran sanoi Hyvissä ja huonoissa uutisissa: "Olishan se niinku jännä nähä, että minkä näköinen sieltä tulee, mutta mitä sillä sen jälkeen tekee...". Sitten aloin ajatella jo vähän pidemmälle. En vieläkään potenut vauvakuumetta, enkä ajatellu haluavani lasta lapsen vuoksi. Ajattelin, että ehkä voisinkin haluta perheen ja oman pikku yhteisön rakkaani kanssa. Suhtauduin tähän ajatukseen alusta saakka kuitenkin avoimin mielin ja realistisesti; se tulee jos on tullakseen tai sitten ei. Ei niitä lapsia tuosta noin vain tehdä ja saada. Kyllä se siis pisti hetkeksi hiljaiseksi, kun marraskuussa pois jääneet pillerit johtivat positiiviseen tulokseen jo helmikuussa.

Kun sen pissatikun kanssa vessasta pois astelin ja tajusin olevani raskaana, olin suorastaan paniikissa (kysykää vaikka Kaitsulta). En osannut suhtautua asiaan lainkaan. Aloin heti panikoimaan synnytyksestä. Mökötin neuvolan tätille, en osannut ottaa onnitteluja vastaan ja keskityin vain ja ainoastaan pelkäämään ponnistusta. Aika kului, maha kasvoi, jalat turposi ja vaivat lisääntyivät. Kaitsu jutteli vauvalle iltaisin ja minä ihmettelin vain, että mikä alien kehoni on vallannut. Vaikka raskaus olikin hankala kaikkine vaivoineen alkuajan raskaushalvauksesta sinne raskausmyrkytykseen saakka, meni aika kuitenkin loppujen lopuksi todella nopeasti. Kolmen viikon sairaalakeikka, pitkä synntys ja komplikaatioinen sektio kruunasivat vielä lopulta tämän kiduttavan odotusajan. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista. Tänä päivänä en osaa edes kuvitella itseäni ilman pientä rakasta prinsessaani. Kaikki tuo kärsimys tuntuu jo kovin kaukaiselta ja jotenkin aika on kullannut muistot.

Jotkut ovat sanoneet tunteneensa heti synnytyksen jälkeen olevansa äiti ja rakastavansa sitä pientä olentoa yli kaiken maailmassa. Olleensa jopa jonkinlaisessa euforiassa. Itse en tällaista heti tuntenut. Minulla oli vain tuntematon pieni möykky edessäni, jota minun kuuluisi rakastaa. Katselin möykkyä ja mietin, että eihän tuo edes näytä minulta. Tunsin vain tarvetta ruokkia, hoitaa ja suojella tätä minulle tuntematonta olentoa. Pitkän sairaalareissun ansiosta saimme kuitenkin tutustua toisiimme oikein rauhassa ja kunnolla. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu jopa hyvältä asialta, vaikka itse sairaalassa olo ei herkkua ollutkaan. Päivä päivältä huomasin tuntevani enemmän ja enemmän rakkauden tunteita vauvaa kohtaan ja välillemme kasvoi yhteys.

Raskaana ollessani vielä toivoin vauva-ajan menevän nopeasti. Ai miksikö? No eikös vauvat ole tylsiä? No niin minä ainakin luulin. Toivoin saavani tutustua pikaisesti siihen tyyppiin, joka siitä vauvasta kasvaa ja kehittyy. Mutta nyt, vaikka toisaalta vauvan kehitystä onkin aivan mahtava seurata, toivoo ettei tyttö ikinä kasvaisi tuosta enää enempää. Onko mitään ihanampaa kuin pieni käsi, joka tarrautuu omaasi illalla nukkumaan mennessä? No ainakin vähintään yhtä ihanaa on tuhiseva pallero kainalossa aamulla syönnin jälkeen tai jokelteleva ja leveästi hymyilevä vastaherännyt hoitopöydällä. Tällä hetkellä voin samaistua Frendien jaksoon, jossa Rachel vastasyntynyt edessään selittää, että vaikka vauva on tuossa vieressä, niin minulla on häntä ikävä. Juu-u, on tainnut minulla pää pehmetä. Tai sitten minusta on tullut äiti.