31.1.2014

Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot

Muutaman tunnin kuluttua tulee kolme kuukautta äitinä täytteen, joten ajattelin vähän jakaa ajatuksia tästä ajasta ja ajasta ennen tätä.

Kun nyt ajattelen aikaa noin kaksi vuotta takaperin, tuntuu se äärettömän kaukaiselta. Tuntuu kaukaiselta niin ajan kulun kuin ajatuksienikin puolesta. Vielä keväällä 2012 olin siinä vaiheessa 33 vuotta vakaasti vannonut, että äitiä minusta ei tule ja sen olin tehnyt selväksi myös Kaitsulle, kun kimppaan alettiin. Kuitenkin mieheni kanssa hetken kotia leikittyä, kesän ja syksyn 2012 aikana aloin jo ajatella hieman toisin. Ennen olin ajatellut kuin Pirjo Heikkilä kerran sanoi Hyvissä ja huonoissa uutisissa: "Olishan se niinku jännä nähä, että minkä näköinen sieltä tulee, mutta mitä sillä sen jälkeen tekee...". Sitten aloin ajatella jo vähän pidemmälle. En vieläkään potenut vauvakuumetta, enkä ajatellu haluavani lasta lapsen vuoksi. Ajattelin, että ehkä voisinkin haluta perheen ja oman pikku yhteisön rakkaani kanssa. Suhtauduin tähän ajatukseen alusta saakka kuitenkin avoimin mielin ja realistisesti; se tulee jos on tullakseen tai sitten ei. Ei niitä lapsia tuosta noin vain tehdä ja saada. Kyllä se siis pisti hetkeksi hiljaiseksi, kun marraskuussa pois jääneet pillerit johtivat positiiviseen tulokseen jo helmikuussa.



Kun sen pissatikun kanssa vessasta pois astelin ja tajusin olevani raskaana, olin suorastaan paniikissa (kysykää vaikka Kaitsulta). En osannut suhtautua asiaan lainkaan. Aloin heti panikoimaan synnytyksestä. Mökötin neuvolan tätille, en osannut ottaa onnitteluja vastaan ja keskityin vain ja ainoastaan pelkäämään ponnistusta. Aika kului, maha kasvoi, jalat turposi ja vaivat lisääntyivät. Kaitsu jutteli vauvalle iltaisin ja minä ihmettelin vain, että mikä alien kehoni on vallannut. Vaikka raskaus olikin hankala kaikkine vaivoineen alkuajan raskaushalvauksesta sinne raskausmyrkytykseen saakka, meni aika kuitenkin loppujen lopuksi todella nopeasti. Kolmen viikon sairaalakeikka, pitkä synntys ja komplikaatioinen sektio kruunasivat vielä lopulta tämän kiduttavan odotusajan. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista. Tänä päivänä en osaa edes kuvitella itseäni ilman pientä rakasta prinsessaani. Kaikki tuo kärsimys tuntuu jo kovin kaukaiselta ja jotenkin aika on kullannut muistot.

Jotkut ovat sanoneet tunteneensa heti synnytyksen jälkeen olevansa äiti ja rakastavansa sitä pientä olentoa yli kaiken maailmassa. Olleensa jopa jonkinlaisessa euforiassa. Itse en tällaista heti tuntenut. Minulla oli vain tuntematon pieni möykky edessäni, jota minun kuuluisi rakastaa. Katselin möykkyä ja mietin, että eihän tuo edes näytä minulta. Tunsin vain tarvetta ruokkia, hoitaa ja suojella tätä minulle tuntematonta olentoa. Pitkän sairaalareissun ansiosta saimme kuitenkin tutustua toisiimme oikein rauhassa ja kunnolla. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu jopa hyvältä asialta, vaikka itse sairaalassa olo ei herkkua ollutkaan. Päivä päivältä huomasin tuntevani enemmän ja enemmän rakkauden tunteita vauvaa kohtaan ja välillemme kasvoi yhteys.

Raskaana ollessani vielä toivoin vauva-ajan menevän nopeasti. Ai miksikö? No eikös vauvat ole tylsiä? No niin minä ainakin luulin. Toivoin saavani tutustua pikaisesti siihen tyyppiin, joka siitä vauvasta kasvaa ja kehittyy. Mutta nyt, vaikka toisaalta vauvan kehitystä onkin aivan mahtava seurata, toivoo ettei tyttö ikinä kasvaisi tuosta enää enempää. Onko mitään ihanampaa kuin pieni käsi, joka tarrautuu omaasi illalla nukkumaan mennessä? No ainakin vähintään yhtä ihanaa on tuhiseva pallero kainalossa aamulla syönnin jälkeen tai jokelteleva ja leveästi hymyilevä vastaherännyt hoitopöydällä. Tällä hetkellä voin samaistua Frendien jaksoon, jossa Rachel vastasyntynyt edessään selittää, että vaikka vauva on tuossa vieressä, niin minulla on häntä ikävä. Juu-u, on tainnut minulla pää pehmetä. Tai sitten minusta on tullut äiti.

19 kommenttia :

  1. Ihanasti kirjoitit <3
    Mä olen kans aika vakaasti tiennyt, että musta ei koskaan tule äitiä. Pikkusiskolle syntynyt vauva kuitenkin on saanut miettimään, et mitäs jos parin vuoden päästä elämäntilanne olisikin eri ja haluaisinkin, kadunko sitten. Pitäisi se mieskin ensin löytää. liian vaivalloista :)
    Huomenna onkin jännä päivä kun tätin murunen saa nimen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se mies on aika välttämätön tässä asiassa... =)
      Onnea vain pikku murusen tätille.

      Poista
  2. Ihanan avoimesti ja kauniisti kirjoitettu teksti! Upeaa lukea noin rehellisesti avattuja fiiliksiä. Kiitos!

    VastaaPoista
  3. Oih. Ihan tippa linsissä täällä luin tätä, niin kauniisti kirjoitat! <3 Niin rehellisiä tuntemuksia, kiitos tästä! :)
    Voin ehdottomasti samaistus tuohon paniikin tunteeseen sitten kun tikussa oli ne kaksi viivaa, vaikka tiesin että se olisi mahdollista, en oikeasti uskonut että olisin voinut olla raskaana, ensimmäiset viikot oli todella hankalia, oli vaikea elää niiden ajatusten kanssa, ne oli pelottavia!!

    Minun nyytti on vielä hetken masussa, mutta jännitän ehkä tulevasta juuri eniten sitä, että mitä jos en tunnekaan heti sitä äidinrakkautta ja osaanko sen vauvan kanssa ollakaan. Joten tämä kirjoitus oli kyllä osaltaan hieman rohkaisevakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äidinrakkaudesta ei todellakaan tarvitse olla huolissaan. Se tulee aivan varmasti, jos ei heti niin sitten myöhemmin. Ja jos ei tule heti, ei siitä tarvitse potea huonoa omatuntoa. Kaikilla meillä asiat tapahtuvat omalla tahdillaan. Onnea loppurutistukseen sinulle. :)

      Poista
  4. Tervehdys! Kun näin kauniin ja rehellisen kirjoituksen olet kirjoittanut, on pakko jokin merkki sen lukemisesta jättää. :)

    Itselleni äidiksi tulo on ollut luonteva juttu. Tottakai lapsia, sanoin miehellenikin melkolailla alkuvaiheessa kimpassa oloa. Meillä puolestaan positiivinen raskaustesti antoi odottaa itseään ja lääkärinkin apua siihen (onneksi kevyesti) tarvittiin. Vaikka näin, tuntemuksesi vastasyntyneestä tuntuvat tutuilta. Kuka sä oot? Mistä sä siihen tupsahdit? Suuri rakkaus saapui varkain ajan kanssa...

    Nyt pieniä poikia meillä on kaksi. Ensimmäisen vauva-aikana podin juurikin tuota haikeutta vauvan kasvaessa. Surin ajan kulumista. Toisen kohdalla en enää, sillä nyt tiedän, että vaikka yksi vaihe jää taakse, tulee tilalle uusi yhtä ihana.

    Rakkauden määrä kodissamme on moninkertainen aikaan ennen lapsia verrattuna. Enpä olisi voinut kuvitellakkaan, että rakastuisin mieheenikin lujemmin ja syvemmin. Sitä löytää puolisostaankin uusia piirteitä vanhemmuuden myötä. Arvostan ja ihailen häntä jopa enemmän kuin ennen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi. Näinhän se on, että koko ajan tulee uusia ihania juttuja, kun tyttö kasvaa ja kehittyy. Pitää vain elää hetkessä ja nauttia täysin sydämin kaikesta. Ja eihän mikään ole ihanampaa kuin seurata rakasta miestään vauvan kanssa lepertelemässä ja puuhastelemassa.

      Poista
  5. Aivan ihanasti kirjoitit, liikuttavaa. Moneen ajatukseen pystyin samaistumaan, vaikka en toki vielä voi tietää, miten mun käy kun vauva syntyy :D. Niin mukava lukea ajatuksiasi, kun tulen näin muutaman kuukauden perässäsi :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kävi miten kävi, tulet yllättymään. Tulet ihmettelemään. Kerrohan sitten omistakin tuntemuksista, kun sinne saakka päästään!

      Poista
  6. Itkuhan tässä tuli tekstiäsi lukiessa :) Minulla on laskettuun aikaan 4 viikkoa ja sitten se on menoa. Sitten selviää miltä äitiys minusta tuntuu, eniten pelkään juuri sitä, että en tunne vauvaa omakseni. Mutta sittenhän se selviää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan varmasti tunnet omaksesi, jos et heti, niin varmasti myöhemmin. Ja sitten se onkin menoa. =) Onnea loppurutistukseen sinulle.

      Poista
  7. Kaunis teksti ja kauniit kuvat <3 Kaikki hehkuttaa aina siitä äidinrakkaudesta, joka syttyy heti. Joillekin tunne tulee, mutta me olemme erilaisia. Se kiintymys ja tarve hoivata on yleensä olemassa heti, sisäänrakennettuna meihin, mutta rakkaus syvenee sitä mukaa, kun oppii tuntemaan tuon pienen ihmisenalun persoonana. Harvemmin sitä voi todeta rakastavansa jotakin, jota ei tunne. Vaikka vauva-ajan itse koin ihanaksi ajaksi, odotin malttamattomana lapsen kasvua ja sitä, että näen millainen hän on. Vauvat ovat suloisia, mutta minua ahdistaa se avuttomuus - entä jos minulle tapahtuisi jotain, pärjääkö hän? Nyt kun lapsi osaa jo erilaisia asioita eikä ole niin riippuvainen minusta, se ahdistus on helpottanut. Ihanaa yhteistä matkaa ja tutustumista puolin sekä toisin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja kiitos kommentista. Kyllä minäkin toisaalta kovasti odotan, että tyttö kasvaa ja pääsee näkemään, että minkälainen tyyppi sieltä oikein paljastuu. Odotan, että päästään tekemään yhdessä asioita.

      Poista