When I saw you I fell in love, and you smiled because you knew - William Shakespeare

Tänään vähän erilaista juttua, meistä nimittäin. Blogissa on ollut juttuja häistämme, mutta ei koskaan oikeastaan meistä kahdesta parina. Päätimme myös kirjoittaa tämän jutun yhdessä. Aloitetaanpas aivan alusta. 

Nanna:
Tapasimme ensimmäisen kerran syksyllä muutamia vuosia sitten, kun astelin ensimmäisenä päivänä uuden työpaikkani keittiöön lounaalle. Pasmathan siinä meni heti ensi kättelyssä aivan sekaisin. Mikä on tämä pitkä ja komea ilmestys samassa pöydässä kanssani? Alusta saakka oli selvää etten osannut olla hänen seurassaan normaalisti. Olin kuin teinityttö, joka tunsi koko ajan sanovansa tai tekevänsä jotain tyhmää. Ajattelin kaikkien huomaavan valtaisan ihastukseni, aivan kuin kantaisin mukanani isoa mainoskylttiä, jossa lukee ”Mää tykkään tuosta!”.

Kaitsu:

Heh... mäpä kuulin sun tulosta jo aikaisemmin. Kuulemma oli tulossa töihin sellainen nainen että "Huhhuh!". En alkanut väittään vastaan. Ja sä olit vielä mukavakin :)

Nanna:
No joo joo, höpö höpö.... Mutta siis juttu jatkuu... Silläkin uhalla, että toisen seura sai jalat veteliksi ja sydämen hakkaamaan, piti siihen seuraan kuitenkin koko ajan tarkoituksella hakeutua. Kaikista saamistani hyvinkin selvistä vihjeistä huolimatta en olisi voinut kuvitellakaan, että tämä mies olisi kiinnostunut minusta.  Vaikka pari läheisemmäksi käynyttä työkaveriakin sitä minulle koko ajan toitotti… ”kyllähän tuo on niin selvää kauraa tuo mies, että…” En kuitenkaan uskonut.

Kaitsu:
Taishan siinä olla jotain kissa kuuman puurolautasen ympärillä kulkemisen merkkejä... Tai sitten meidän molempien kertomat jutut oli vaan vaan niin äärettömän nokkelia ja viihdyttäviä.
Myönnän olleeni ajoittain niinkin alhaisen tunteen vallassa kuin mustasukkaisuus. Hävettää myöntääkin (onneksi tätä ei näe kukaan). Ärsytti ajatella ettei mulla ole mahdollisuuksia noin upeaan naiseen. 

Nanna:
Eli vissiin aika samoissa tuntemuksissa on menty... Hyvinkin tapahtumarikkaat ja tunteiden täyteiset pari vuotta siinä meni, ennen kuin asiat loksahtivat lopullisesti kohdalleen ja meistä tuli oikea pari. Olo oli kuin sadussa konsanaan silloin eräänä talvisena illan, kun tämä unelmieni mies kaarsi autolla pihaani vain kertoakseen rakastavansa minua. Kertoi tehneensä sitä jo kauan. 

Kaitsu:
Siitä kevättalven illasta...
Lunta tuli hiljalleen tuulilasille. Ajelin siellä sun kodin alueella ympyrää ja keräsin rohkeutta. Kurkkua kuristi ja mahan pohjasta väänsi. Olin luvannut olla antamassa jotain merkityksetöntä tavaraa jollekin kaverille kahdenkymmenen minuutin kuluttua... vartin päästä... pakko oli uskaltaa...
Ajoin pihalle, nousin autosta ja painoin ovikelloa. Jäätävä raivopaniikki. Oikeastaan aikalailla valkohehkuinen pakokauhu kun kuulin tuulikaapin sisäoven sälekaihtimien helähtävän.
Ovi aukesi ja epävarmuus hävisi.
Oli helppo kertoa olevansa rakastunut, myöntää että oli tehnyt sitä jo pidemmän aikaa. Pyytää aidosti anteeksi ettei sitä ollut aikaisemmin uskaltanut kertoa.
Ajelin antamaan kaverille sen tavaran, mikä lie olikaan. Taisin hymyillä koko paluu matkan.

Nanna:

Joo, niin taisin minäkin hymyillä koko loppu illan. Meni vain niin paljon pasmat sekaisin siinä oven suussa, että enhän minä oikein osannut edes mitään vastata... piti viesti laittaa perään (noloa). Eikait siinä ollut kummallekaan epäselvää, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Muutimme pian yhteen. Siitä vuosi eteenpäin mies polvistui eteeni Pariisissa, hieman vapisevin käsin ojensi minulle itse tekemänsä sormuksen ja pyysi vaimokseen. Eikä todellakaan tarvinnut miettiä kahta kertaa, mitä vastaisin. Mistään asiasta en elämässäni ole ollut niin varma, kuin siitä, että halusin, ja haluan edelleen, viettää loppu elämäni tämän miehen kanssa. 

Kaitsu:

Kuorin sähköjohdosta kuoret pois ja punoin sormuksen sisäpuolen kuparijohdosta. Tunsin itseni ihan äärettömän tyhmäksi kun koko ajan keksin mitä naurettavimpia tekosyitä siihen ettei voitu lähteä sieltä Eiffel-tornista pois. Samalla kirosin kaikia ympäröiviä kanssaturisteja jotka ei ymmärtäneet mun pään sisäistä kirkumista. "Menkää muualle, tää on tarpeeksi jännää ilman teitäkin!"

Silti ihan paras reissu ikinä.

Nanna:
Silloinkin taidettiin hymyillä koko loppu päivä... 
Mutta niin se vain on, että edelleen tämä mies aiheuttaa minulle heikotusta jaloissa, muljahduksia vatsan pohjassa ja extra tykytyksiä rinnassa. Joudun vieläkin välillä nipistämään itseäni, että olenko tosiaan hereillä. Olen aina ollut itsenäinen ihminen, halunnut tulla toimeen omillani ja huolehtinut itse itsestäni. En ole voinut sietää hyysäystä, huolenpitoa enkä oikeastaan edes kunnon läheisyyttä. Nyt kaikki on toisin. Nautin siitä, että mieheni haluaa huolehtia minusta. Nautin turvallisuudentunteesta, läheisyydestä ja hellyydestä. Ennen kaikkea nautin kuitenkin siitä, että vierelläni oleva ihminen ei ole vain rakkaani, vaan myös paras ystäväni. Tämän tyypin kanssa voin höpötellä ja hullutella, voin jakaa kaikki asiat maan ja taivaan väliltä ja mikä parasta, voin luottaa toiseen kuin kallioon. 

Kaitsu:

Mä peilaan nykyisyyttä hieman kuluneen reilun puolentoistavuoden yhteisen projektimme kautta...

Koko ajan ollut ihan sairaana tekemistä. Työpaikan pihalla on yleensä odottanut peräkärryllinen eilisillan remonttisiivouksen jälkiä kaatopaikalle vietäväksi. Paluumatkalla pitänyt muistaa käydä myös rautakaupassa, putkarin tai sähkärin tai jonkun muun tuloa varten pitää valmistella jotain. Eilisiltana joka kerta unohtanut tehdä listaa tarvittavista tavaroista. Joku asia unohtuu siis varmasti. Ja yöllä pitänyt vielä ehtiä piirtämään suunnitelmia tarjouskyselyä tai jotain muuta varten...

Miksi sitä kuitenkin kokee elävänsä elämänsä onnellisinta aikaa? Olen löytänyt itselleni sen oikean kumppanin jota rakastaa ja joka jostain kumman syystä rakastaa minua takaisin.

Olen miettinyt monta kertaa tätä kulunutta vajaata kahta vuotta, kun olemme ensin purkaneet ja sen jälkeen rakentaneet uutta kotiamme. Päivät on olleet vähintäänkin pitkiä ja eteen tulleet yllätykset mitä moninaisimpia. Koska välillä vieläkin yllätän itseni virnistelemästä kuin puolimielinen, ja syy on silkkaa elämisen riemua, ei voi päätyä kuin lopputulokseen että joidenkin palojen on täytynyt loksahtaa perustavanlaatuisesti oikein.

Jos sä uskallat nauttia läheisyydestä, mä uskallan olla oikeasti oma itseni. Uskallan näyttää heikkouteni. Väliin uskallan jopa epäonnistua (ja se ei ole minulle ollenkaan helppoa). Voi kuulostaa itsestäänselvältä mutta sitä se ei tosiaan ole. Tai ainakaan minulle. Välillä tuntuukin ihan typerältä, miten voi ajatella tämän hetkistä elämääni oikeasti helpoksi. 

Yhtä aikaa kummallista mutta toisaalta varsin yksinkertaista. Olen saanut tilaa olla minä ja toivottavasti osannut antaa samalla mitalla takaisin.

Ällölatteus kukan pitämisestä kämmenellä, alkaakin vaikuttaa varsin viisaalta ajatukselta. Välillä alkaa tuntua siltä että ehkä sittenkin on kasvanut aikuiseksi. Kun on hyvä olla toisen kanssa, on helpompi olla myös itsensä kanssa.

Sekavasta ajatusten virrasta on tarkoitus muodostua kiitos upealle vaimolleni. Kiitos kun muutit ja edelleen muutat maailmaani. <3

Nanna: 

Mutta olihan meillä vähän vähän paljastettavaakin... Suhteemme on nimittäin saamassa piakkoin aivan uudenlaisen käänteen... Marraskuussa meille nimittäin syntyy vauva ja siitä alkaakin sitten aivan uudenlainen projekti meidän elämässä. Ennusteen mukaan tulokas on pieni tyttö ja tulee maailmaan 2.11. Tässä meillä on nyt kolme kuukautta aikaa vielä ihmetellä ja valmistautua, kunnes elämämme muuttuu taas kertaheitosta. Odotamme muutosta innolla ja jännittyneinä. Isukin tämän hetkista käyttäytymistä seuranneena voisin vahvasti veikata, että kiepsautus pikkusormen ympärille on jo tapahtunut masusta käsin... =) 

Aurinkoista perjantain jatkoa kaikille!